Miten yhteiskunta rakentaa julkisen tilansa, ketkä sinne ovat tervetulleita ja ketkä ei, kertoo paljon itse yhteiskunnasta.

Lähdetään siitä, että julkinen tila ei ole koskaan ollut julkinen. Kaikki yritykset “avoimen” tilan puolesta lähtevät yleensä siitä ketä tilaan ei haluta. Seurauksena yritykset rakentaa tilaa turvalliseksi “kaikille” ovat vähintään poissulkevia, pahimmillaan sortavia. “Yhteisen hyvän” perään kuuluttaminen yleensä tarkoittaa jonkin ihmisryhmän häätämistä tilasta.

Poissulkeminen turvallisuuden luomisen keinona synnyttää kaupunkisuunnittelun muodon, jota kutsutaan vihamieliseksi arkkitehtuuriksi (hostile architecture). Tyypillisimmin se esiintyy piikkeinä jalkakäytävillä, että sinne ei voi jäädä lepäämään. Sitä on myös yksittäiset puistonpenkit, joihin ei mahdu makaamaan, tai penkit joissa käsinojien sijainti estää saman. Helsingissä tätä edustaa myös kerjäämiskiellon ajaminen, jonka tarkoitus on siivota ei-toivotut katukuvasta.

Samalla lailla vihamielistä kaupunkisuunnittelua on myös maahanmuuttajakiintiöiden ajaminen kouluihin, kun segregaatiota ja white flightia ei haluta parantaa antirasismin, vaan poissulkemisen keinoin. Kauniaisissa ollut suurta myötähäpeää herättänyt tapaus pakolaislasten perheryhmäkodin sijoittamisen vastustumisesta todistaa, että halu pitää tietyt alueet valkoisina elää yhä vahvasti. Tietenkin tätä myös perusteltiin rasismin sijaan turvallisuudella.

Keskeistä onkin kysyä KENELLE kaupunkitilan pitäisi olla turvallinen? Ja kuka siinä muodostaa uhkan ja miksi? Julkinen tila käsitteenä perustuu yhteiskunnalliseen järjestykseen ja sen ylläpitoon, eikä se ole koskaan ollut avoin, eikä ainakaan demokraattinen.

Onko aina edes hyvä asia, että tuntee olonsa turvalliseksi? Julkisessa tilassa olemisen turvattomuus on myös aika hyvä indikaattori yhteiskunnallisesta etuoikeudellisesta asemasta. Valkoiset miehet eivät pääsääntöisesti tunne pelkoa kävellessään kadulla. 

Etuoikeutetusta asemasta kertoo myös aika paljon se kokeeko poliisin läsnäolon turvaa vai turvattomuutta herättäväksi. Paperittomille julkinen tila esiintyy paljon uhkaavampana kuin kansalaisuuden omaaville. 

Tila katsoo myös ikää. Lähes puolet nuorista on kokevat häirintää kaupungilla poliisin tai vartijoiden toimesta, kuten hiljaittain tehdyssä tutkimuksessa todettiin. Poliisin ja vartijoiden tehtävä julkisessa tilassa kun ei varsinaisesti ole suojella ihmisiä, vaan kauppojen ja liiketilojen omaisuutta, että ihmiset voivat shoppailla rauhassa.

Turvattomuutta ei kannatakkaan aina ajatelle negatiivisena, vaan se voi olla kehittävä kokemus. Esimerkiksi se, että tuntee itsensä turvalliseksi valkoisena tilassa, jossa on vain muita valkoisia, ei ehkä ole hyvä asia. Että kokee asemansa omassa keskiluokkaisessa idyllissään uhatuksi ei aina ole paha asia.

Konkreettinen tapa kritisoida yhteiskuntaa onkin ottaa julkista tilaa haltuun. Tämä näkyy hyvin Helsingin keskustassa vielä tätä kirjoittaessa meneillään olevasta kielteisen päätökseen saaneiden turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta. Valtaamalla julkista tilaa ongelmia, kuten epäreilua maahanmuuttopolitiikkaa, ei voi vain lakaista pois, vaan se tuodaan ihmisten eteen. Tämä on tuottanut myös tuloksia ja moni poliitikko, yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja lopulta Migri, on kuunnellut mielenosoittajien vaatimuksia.

Palaan siihen että kenelle tila on turvallinen. Turvallisuus ei ole ikinä annettu asia, vaan jatkuvan neuvottelun ja kyseenalaistaminen prosessi. Jos haluamme että yhteiskuntamme ottaa huomioon marginaalisessa asemassa olevat, tiedostamme että kaupunkitila pitää sen mukaan myös konkreettisesti rakentaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s