Julkaistu alunperin Rönsyssä 1/2017

Guggenheim -hanke Helsingissä kaatui varsin polarisoituneen julkisen keskustelun jälkeen. Koko prosessin jäljiltä monelle varmaan jäi hämmennys. Eikö pääkaupungissa enää arvosteta kulttuuria? Miten kulttuuria kehitetään “oikein”?

Oma arvioni taidekentän sisällä oli, että suurin osa vastusti Guggenheimia. Yksinkertaistettuna hanke nähtiin Helsingin omaa taidekenttää ja sen kehittämistä väheksyvänä, jonka sijaan haluttiin ulkoistaa Helsinki taidebrändinä ylikansalliselle instituutiolle. Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Hankalaksi asiaa teki että taidekentän kehittämiseen keskittyvän keskustelun sijaan ääneen pääsi liiaksi myös ne, joiden mielestä taide itsessään on pelkkiä turhia kuluja ja eliitistä roskaa.

Hämmentävää oli huomata myös olevansa yhtäkkiä osa keskustelua jostain suomalaisesta kansallisesta profiilista. Hiilikäsitellystä mustasta puusta suunniteltua rakennusta vastustettiin esimerkiksi sillä, että Helsinki pitäisi profiloitua valkoisena kaupunkina. Lopullinen päätös oli taidekentälle mieluinen, mutta en ole varma kuunneltiinko sen mielipiteitä varsinaisesti. Väittäisin että hankkeen kaatoi lopulta yleinen mielipide sitä vastaan, ei niinkään taidekentän vastustus.

Jos Guggenheim oli väärin miksi taiteeseen saisi laittaa rahaa?

Kulttuuripolitiikka on siitä vaikea politiikan ala, että kuilu kulttuurikentän ja päätäntävallan välillä tuntuu olevan melkoinen. Taidekentän ehkä yleisin argumentti taiteen rahoitukselle on, että taiteen tukeminen julkisista varoista on perusteltua, koska sillä ylläpidetään taiteen autonomista asemaa. Yleistyvä asenne valtiolla ja kunnissa kuitenkin tuntuu olevan, että taidetta voi kyllä rahoittaa, mutta taiteen rahoitusta voidaan perustella vain, jos taiteella on suora tarkoitus, esimerkiksi olla osa hyvinvointipalveluja, kuten koulujen tai palvelukotien ohjelmaa. Vaihtoehtoisesti taiteen pitää kontribuoida yleiseen viihtyvyyteen julkisen taiteen muodossa. Prosenttiperjaatteessa taas päätäntävalta julkisesta taiteesta on loppujen lopuksi rakennusfirmoilla, joten lopputulokset ovat olleet vähän sen mukaisia.

Rahoituksen muoto selittää tätä kehitystä osittain. Kunnilla ei ole enää budjettia ostaa taidetta suoraan, mutta sen sijaan taiteilijoiden palkkaamiseen esimerkiksi sinne päiväkotiin saa paljon helpommin rahoitusta. Tähän voisi jo vaikuttaa kulttuuripolitiikan päätöksissä.

Mikä on vihreiden vastaus kulttuuripolitiikkaan?

Hyvinvoinnin lisäämisen korostamisesta huolimatta politiikalla ei kuitenkaan ole varsinaisesti uskallettu kyseenalaistaa taiteen autonomista asemaa, eli asettaa ehtoja sisällöstä. Taiteen sisältöihin puuttumiseen ei puolueet yleensä uskalla koskea pitkällä tikullakaan, ainakaan sen jälkeen kun Perussuomalaisten 2011 eduskuntavaaliohjelma aiheutti yleistä hilpeyttä kulttuuriosiollaan, missä paheksuttiin tekotaiteellista postmodernismia ja fiilisteltiin Kalevalaa. Harmillisesti tämä on kuitenkin ehkä johtanut myös siihen että taide jää keskusteluissa taka-alalle.

Mielestäni taidepoliittinen kärki pitäisi olla autonomisen aseman ylläpitämisessä, taiteen määrärahojen lisäyksessä ja hallinnollisen puolen vähentämisessä. Tarkoittaen ylhäältä alas säänneltyjä ja virastojen läpi kulkevia kulttuurihankkeita. Näkisin myös mielelläni paljon vähemmän pääpainon välineellistävissä taidehankkeissa, johon kuuluvat huvinvointipalvelujen tuottamamisen lisäksi kaupungin markkinointia varten tehdyt hankkeet, mitä myös Guggenheim edusti. Kasvatetaan taiteen määrärahoja, eli ostetaan taidetta ja annetaan apurahoja. Apurahajärjestelmä kaipaa myös joustavuutta, että pienemmät projektit saisivat helpommin ja nopeammin tukea.

Helsingin Vihreiden kuntavaaliohjelmassa päätavoitteena on kaupunkikulttuurin edistäminen. Kaupunkikulttuurin tukeminen itsenäisenä tavoitteena on sinällään ongelmallinen, että siinä kaupunkikulttuuri on yksi iso möhkäle, johon sisältyy yhtälailla kirjastot ja kulttuurilaitokset, ravintolapäivä, terassioikeudet, graffitit ja sompasauna. Näitä kaikkia ei voi kuitenkaan edistää samoin keinoin, vaan tarpeet ovat usein jopa ristiriitaisia. Byrokratia on kuitenkin ihan konkreettinen este moniin kulttuuritapahtumiin. Helpotetaan lupahakemusten tekoa kulttuurihankkeille, sekä mahdollistetaan lyhyempiä käsittelyaikoja ja maksuttomia lupia. Asukkaiden oman ideoinnin ja tekemisen mahdollistaminen on sinällään myös hyvä tavoite, mutta toisaalta sitä tunnutaan suosivan, koska siihen  tarvitse ohjata mitään resursseja ja huolehtia tekijöiden jaksamisesta. Sen takia myös kaupunkiaktivismi tarvitsee tasapainoksi ihan oikeaa rahoitusta.

Ihanteellisesti kulttuuri on epäkaupallisia ja kaikille saavutettavaa. Kaupungista pitää löytyä epäkaupallisia tiloja, joissa ei ole ostopakkoa. Tilojen kuuluu myös olla esteettömiä. Kaupungin tiloja pitäisi saada mahdollisimman monipuoliseen käyttöön, eikä pitää tyhjillään.

Ihanteellisesti kaupunkikulttuuria ei tarvitse perustella brändäyksellä tai palveluelinkeinojen hyötymisellä. Jos kaupunkikulttuurilla on joillekin velvollisuuksia niin lopulta vain asukkailleen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s